HasBeenin musiikista

Kirjoittaessani HasBeenin käsikirjoitusprosessista tulin maininneeksi, että sarjan alkuperäismusiikista riittäisi kerrottavaa ihan omaan postaukseensa. Tässä se on! Sanasta miestä, jne.

Kun tilaus HasBeenin tuotannosta syksyllä 2016 tuli, oli jo selvää, että sarjaan tulee merkittävä määrä alkuperäismusiikkia. Ensimmäinen haaste tuli eteen samantien; koska alkaisimme kuvaamaan Amoksen kanssa Niklaksen nuoruustakaumia jo marraskuun lopussa, teinitähden avainhitti pitäisi olla olemassa jo silloin playbackia varten. Tuotannon ei tarvitsisi olla valmis, mutta lyriikoiden, sävelen ja rytmin pitäisi olla lopulliset jotta kuvattavaa materiaalia voisi käyttää. Biisin nimi Temput ja biitit oli keksitty käsikirjoitusvaiheessa; haimme jotain, mikä voisi uskottavasti olla teinipoikatähden kosiskelevan hitin nimi, mutta halusimme myös olla ironisia – osoittaa jo biisin nimessä, että olemme “in on the joke”. Pohdimme myös havaintoa siitä, että melkein kaikissa teinitähtien mukaviattomissa biiseissä oli syvälle tai ei niin syvälle piilotettuja seksuaalisia subtekstejä. Siksi “temput”.

Koska tässä vaiheessa operoimme vielä pienellä kehittelyrahoituksella, ei mahdollisuutta isompaan musiikkitiimin rekryyn ollut. Johannes otti biisistä vetovastuun bänditoverinsa Antti Heiskalan kanssa, ja he saivat hyvin nopeasti kiinni ydinajatuksesta. Kuulin Temput ja biitit -kappaleen pianodemon noin kahta viikkoa ennen kuvauksia, ja hyväksyin sen pienin muutoksin aikalailla heti. Playbackia varten biisistä tehtiin klikin kanssa versio, jonka Amos kävi laulamassa sisään. Demo oli raaka ja “bare minimum” – sillä saataisiin kuvat kuvattua, mutta mihinkään muuhun siitä ei ollut. En soittanut sitä esimerkiksi Ylelle osoittaakseni kehitystä; en uskonut, että kukaan tiimin ulkopuolinen saisi kiinni ajatuksesta näin keskeneräisessä biisissä.

Syksyllä mukaan tuli myös Miikka Huttunen, joka oli miksannut scoret molempiin pitkiin elokuviini. Etenkin Ollaan vapaiden musikaalikappaleiden miksausprosessi oli ollut niin monipolvinen, että Miikan rauhallisuus, neuvokkuus ja työvaiheiden suvereeni hallitseminen olivat tehneet minuun syvän vaikutuksen. Emme vielä osanneet sanoa mitään scoresta, mutta alkuperäiskappaleiden päätuotanto ja miksaus oli ainakin tärkeä työtehtävä, ja Miikassa olimme löytäneet sille täydellisen tekijän.

Kevätpuolella 2017 käsikirjoitus edistyi pidemmälle ja biisisisällön vaatimukset alkoivat seljetä. Olimme budjetoineet seitsemän alkuperäiskappaletta, joista yksi tehtäisiin sekä englanniksi että suomeksi. NICille kappaleita tulisi kolme, Temput ja biitit (joka oli jo sävelletty ja sanoitettu), nimeämätön toinen ensimmäisen levyn hitti, sekä kolmantena uusi, liian seksikäs kakkoslevyn biisi joka oli jo käsisvaiheessa saanut nimen Hiki.

Niklaksen ja Sallan duo sai nimen René Johanneksen ehdotuksesta. Nimi keksittiin ensin, ja sitten aloin pohtimaan käsikirjoitukseen sen taustoja. Descartes tuli heti mieleen, ja tutkimustyötä tehdessäni minulle paljastui, että Descartesin ensimmäinen julkaisu oli nimeltään Musicae Compendium, ja se käsitteli musiikin teoriaa ja filosofiaa. Match. Renén musiikillinen tyyli oli sen sijaan vaikeamman kehittelytyön takana. Perustimme Spotifyyn referenssilistan johon kerättiin muutamia biisejä jotka tuntuivat oikeilta, mutta nekin lentelivät laidasta laitaan aina Ed Sheeranista Frou Frouhun. Tarvitsimme apua.

Elias Gould oli kiinnittänyt itsensä MikkiH:n rooliin ja näytellyt jo 2016 toukokuussa tehdyssä pilotissa. Pyysimme hänet myös Renén biisiryhmään, ja hänen kauttaan syntyi yhteys myös Iisa Pajulaan, joka ennen upeaa soolouraansa oli ollut suuresti ihailemani Regina-yhtyeen laulaja ja lyriikankirjoittaja. Biisien tuottajan ja soundin varsinaisen luojan pesti oli iso kysymys.

Robin-elokuvaa tehdessä 2012 olin tutustunut pintapuolisesti Robbarin bändissä silloin bassoa soittaneeseen Minna Koivistoon. Satuin lukemaan hänestä artikkelin juuri samaan aikaan kun Renén soundia mietittiin. Tiesin, että kun HasBeenin tarinassa Salla on 20-vuotias tuottajaprodigy, hänen musiikistaan ei kulissien takana voi vastata ryhmä 30-40-vuotiaita miehiä. Halusin löytää “oikean” Sallan, ja Minnassa olin hänet löytänyt. Esittelimme projektin Miikan ja Johanneksen kanssa Minnalle ja hän ei kauaa miettinyt kun ilmoitti lähtevänsä mukaan. Elias, Iisa ja Minna muodostivat siis René-tiimin. Minnaa lainattiin vielä Johanneksen ja Antin NIC-tiimiin tuomaan lisäpontta Hiki-seksihitille. Olihan Minna ollut tekemässä viime vuosina sellaisia hyviä referenssiartisteja kuin Tuure Boelius.

MakeXMikkiH-räppiduo oli olemassa koko ykkös- ja kakkoskauden yhteisoutlinessä isompana, ja vaikka kakkoskauden toteutumisesta ei tässä vaiheessa ollut varmuutta, päätimme edetä niinkuin se olisi tulossa ja istuttaa MXMH:n jo ykköskauden tarinaan. Tähän tarvittiin näyttelijöiden lisäksi yksi biisi, ja se oli saanut outlinessä nimen Fiilaan sun moovei. Johannes oli tutustunut jo aiemmin bändinsä co-writejen yhteydessä räppäri Sonnyyn, jonka pyysimme mukaan, ja Sonny toi mukanaan nuoresta iästään huolimatta merkittävän kokeneen Noah Kinin.

Järjestimme kolmen musatiimin kanssa kesän mittaan useita yhteispalavereita biisiaihioiden soittamiseen, ideoiden heittelyyn ja prosessin seuraamiseen. Minä ja Johannes toimimme makutuomareina ja tarinan valvojina, Miikka piti huolta tuotannollisesta puolesta – deadlineistä, sopimuksista (yhdessä linjatuottaja Kaika Astikaisen kanssa), miksauksesta ja masteroinnista. Kokonaisuus oli luovaa kaaosta, mutta tuotti sellaisen lopputuloksen josta olen äärimmäisen ylpeä. Nämä biisit olisivat kotonaan huippuartistien rostereissa ja radioiden A-soittolistoilla. Fiktiotasolla kyse on mielestäni äärimmäisestä uskottavuudesta.

Temput ja biitit ja Oo oma ittes – teinitähden kaksi ensilevyn hittiä, ponnistivat ehkä kirkkaimmalta referenssipohjalta. Kuuntelimme Robinin ensilevyä, Justin Bieberin Babyä, Tuulia, ja lisämausteena simppelimpää iskelmäpoppia, kuten Arttu Wiskaria. Kävimme läpi vuoden 2010 listahittejä saadaksemme kiinni tuon vuoden soundista. Johannes ja Antti tekivät biisien tuotantoa pitkälle kahdestaan, ja lopulta yhdessä Miikan kanssa veivät biisit maaliin. Miikka pitkän popkokemuksensa kanssa tiesi täsmälleen mitkä olivat viimeiset mausteet jotka kappaleisiin tarvittiin – laulutuplaukset, vinyyliscratchaukset ja muut. KUUMAA-bändin kitaristi Aapo Närhi kävi skulaamassa skebavingutukset nauhalle.


Temput ja biitit: valokuva Pietari Purovaara, suunnittelu Petteri Mäkinen / Sankariliiga

Hiki-kappaletta varten referenssilista sisälsi tietenkin Antti Tuiskua, mutta ehkä tärkeimpänä Timberlaken “Sexyback”-hitin. Futuresex/Lovesounds-albumi on vuodelta 2006, mutta oli siinä määrin aikaansa edellä, että meistä ei tuntunut epäluontevalta ajatella sitä referenssinä vuodelle 2011 kaupallista potentiaalia pohtivien tuottajien mieliin. Sanoituksien suhteen minulla oli yksi toive; mieluummin överit kuin vajarit. Siinä missä Temput ja Ittes olivat pyrkineet parodian suhteen keskitiehen ja jossain määrin jopa omaäänisyyteen, Hien piti ampua reippaasti yli maalin, jotta vitsi toimii. Silti biisi ei saanut olla huono. Olihan se tarinan mukaan iso panostus levy-yhtiöltä ja siihen kohdistuneet kaupalliset toiveet valtavia. Johannes, Antti ja Minna pyörittelivät tehtävänantoa jonkin aikaa, mutta lopulta biisi syntyi hyvinkin nopeasti.


Hiki: valokuva Jenni Salonen, suunnittelu Bifu

Hiki oli poikkeuksellinen myös, koska sille piti kuvata pätkä musiikkivideota. Mustavalkoisuus oli ideana alusta asti, ja se että videossa pelehditään vedessä. Temput ja biitit -biisistä nähdään myös pätkä musiikkivideota, mutta sen koko pointti oli olla geneerinen ja epäkiinnostava, kaikin tavoin liian kiltti. Hien piti ampua yli niin biisinä kuin videonakin. Temput-videon koreografiasta vastannut Jessica Piasecki otti vastaan myös Hien koreografioinnin samoin kuin tanssijoiden rekrytoinnin. Isoksi suunnitteluhaasteeksi osoittautui riittävän kokoinen ja sopivan matala allas jossa tanssia. Ratkaisu oli lopulta lautakehikko metallivahvistein, jonka päälle levitettiin valtava valkoinen pressu. Allas täytettiin studion vesipisteestä, ja kuvauspäivänä paljastui, että siitä sai vain kylmää vettä. Arviolta 20 pannullista vettä keitettiin vedenkeittimillä estämään tanssijoiden ja Amoksen hypotermiaa.

Amokselle täytyy nostaa hattua heittäytymisestä ja huumorintajusta liittyen kaikkeen mitä NIC-teinitähden luomiseen kuului. Biisit, musiikkivideot ja merkka, josta kaikesta emme ehkä kommunikoineet aina uusien ideoiden lennellessä avoimesti Apalle, oli mitä vain, hän lopulta otti kaiken yhtäläisellä huumorilla ja ammattimaisuudella. Heti kun ensijärkytyksestä selvisi.

NICin maailman luominen oli yksi hauskimmista haasteista koko sarjan tekemisessä. Vaikka biisejä tuotettiin vain kolme, piti esimerkiksi CD-levyrekviä varten keksiä albumien koko biisilistat. Edelleen naurattaa/hävettää:

Renén osalta annoin biisitiimille hyvin vapaat kädet. Ensimmäisiä demoja alkoi saapua sähköpostiin heinäkuussa, ja niissä kuului jo oikeaa suuntaa. Duo oli ehdottomasti koko sarjan musiikkikokonaisuuden vaikein pala. Mitään NICin tai MakeXMikkiH:n kaltaista referenssien runsautta ei ollut saatavilla, vaan keskustelu refeistä liikkui jatkuvasti laidasta laitaan ja keskittyi enemmän yksityiskohtiin kuin kokonaiskuvaan. Tilaukseni oli tiivis mutta silti lähes mahdoton: Renén pitäisi kuulostaa tuoreelta, omaltaan ja hittipotentiaaliselta. Kun kuulin Täytyy lähteä -kappaleen ensimmäisen demon, tiesin, että tavoitteeseen päästään.


René: kuvat Pietari Purovaara & Oskari Sipola, suunnittelu Bifun alkuperäisdesigniin pohjautuen Oskari Sipola

Minna rakensi biisejä Eliaksen pohjien perusteella, joista etenkin Huomaamattomassa Eliaksen tuotannolliset ideatkin informoivat lopullista huomattavasti. Myös Täytyy lähteä -kappaleen kalimbateema on Eliaksen ideoima, pohjautuen Apple Loopsista löytyneeseen sampleen. Johannes toimi soundisparraajana ja kävi tietenkin lopulta laulamassa kappaleet nauhalle.

Käsikirjoitus vaati yhden Renén biisin tehtäväksi myös englanniksi Mimosan laulamana. Englanninkieliseen tekstiin avuksi tuli Noah, joka kirjoitti sen suomenkielisen version ollessa jo pitkällä. Mimosa oli etukäteen varoitellut lauluäänestään, ja kun aika oli äänittää, ei minua päästetty studion lähellekään. En tiedä lopulta tekikö Minna valtavia taikatemppuja vai oliko Mimosa vain yrittänyt madaltaa odotuksia, mutta lopputulos on mielestäni onnistunut, kaunis ja mieleenjäävä. Tuotanto All On My Ownissa ja Huomaamattomassa on melkein sama, mutta masterointivaiheessa edelliseen lisättiin hieman enemmän rosoa ja keskeneräisyyttä.


René EP: kuva Pietari Purovaara, suunnittelu Bifu

MakeXMikkiH:n hitti sijoittui Hien tavoin vuoteen 2011. Ajatus oli, että Fiilaan sun moovei oli kaksikon läpimurto, ikäänkuin heidän “Häissä”, ja halusimme soundimaailman heijastavan tätä. Noah otti ideasta kopin kaksin käsin. Biisin äänitehosteet ja lo-fi syntikat herättävät todella fiiliksen kellareiden kasvattien omakustanteesta. Sonny ja Elias kirjoittivat MikkiH:lle lainin “lähetään mun luo / nostaa sun itsetuntoo” jota aluksi nikottelin, kunnes tajusin sen istuvan Mikin hahmon laajempaan kaanoniin täydellisesti (joka oli myös Eliaksen ja Sonnyn pointti). Kakkoskaudelle kirjoitimme Essille reploiksi auki kritiikin lainia kohtaan, ja tuntui, että näin pienellä asialla saatiin osoitettua Mikissä jotain, edes pientä, henkistä kasvua.


Moovei EP: kuva Pietari Purovaara, suunnittelu Bifu

MXMH oli myös kakkoskauden ensimmäinen musiikillinen haaste. Olimme hakeneet pitkään oikeaa ideaa jonka pohjalta ponnistaa. Vuodenvaihteessa 2017 Sonny matkusti Kanarian saarille lomalle ja jakoi Instagramissa storyn hashtagilla #kanariffa. Sana jäi minulle mieleen, googlasin sen, ja lomien jälkeen kirjoittamisen jatkuessa pitchasin Johannekselle ja Maarialle kypsyneen ajatukseni siitä, että tässä olisi Maken ja Mikin uusi levy. Olihan Bono-kana ollut käsiksessä jo ensimmäisestä outlinestä alkaen. Sonnyä tapahtumien kulku huvitti suuresti.

Alunperin pyörittelin idistä siitä, että Kanariffa olisi nimen herättämien odotuksien vastaisesti slovari ja syvällisempi biisi, mutta kun Noah ja Sonny toivat pöytään biitin sekä lainin “mä lähen kanariffaan / hyppää mun vanavirtaan” tuo ajatus putosi samantien. Kuunnellessani ensimmäistä kokonaista versiota biisistä Noahin kellaristudiossa, laini “mulle bileet on kuin upseerikerho / eli kaikkial natsaa” sai lopullisesti vakuuttumaan, että nyt ollaan nerouden äärellä.


Kanariffa: kuva Oskari Sipola, suunnittelu Bifu

Slovaripohjasta syntyi sitten toinen biisi Sait mut kii, joka tilattiin ja tehtiin varuiksi. Makea ja Mikkiä on kakkoskaudella niin paljon, että oletin meidän tarvitsevan heiltä myös toisen biisin. Koska käsistä kirjoitettiin samaan aikaan kuin musiikkia valmisteltiin, emme vielä tienneet, ettei näin lopulta olekaan. Sait mut kii soi kakkoskaudella taustalla vain kahdesti.

Makelle ja Mikille piti lavastusta varten keksiä diskografia. Tähän käytettiin käsisryhmän kanssa pari nauruntäyteistä tuntia, ja annettiin graafisesta suunnittelusta vastanneelle Bifulle vapaat kädet keksimiemme nimien ja Pietari Purovaaran ottamien kuvien kanssa.

Kakkoskauden iso tarinankaari on tietenkin Niklaksen soolouran alku. Tämä tiedettiin alusta asti, ja jo syksyllä Johannes ja Elias olivat säveltäneet ja sanoittaneet ensimmäisen raakademon Mistä mä alotan -kappaleelle, johon Minna teki ykköskauden neljättä jaksoa varten demotuotannon jonka Salla oli ikäänkuin luonnostellut. Se versio jäi kesken, mutta kakkoskauden puolivälissä Niklas palaa biisiraakileen pariin ja kirjoittaa sen sanat loppuun. MakeX ja MikkiH palkkaavat Niklaksen avuksi tuottajalegenda Open, jonka kanssa he työstävät biisin maaliin ja siitä vähän ohi – ja sitten käsikirjoituksen mukaan yli jääneistä elementeistä kokoavat vielä toisen biisin.

Skenaarion epärealistisuutta ei jätetty minulle epäselväksi. Silti se tuntui tarinallisesti oikealta.

Open “ääneksi” rekrytoimme pienen pohdinnan jälkeen Joel Melasniemen, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä esikoiselokuvastani lähtien, jo kahdeksan vuotta. Joelille annettiin briiffiksi Open taustatarina, pohjaksi Johanneksen ja Eliaksen demo, ja sen jälkeen vapaat kädet. Muistan seisoneeni Friedrichshainissa kuvaamassa Dallas Vlodia kun puhelin värähti ja ensimmäinen tuotantodemo saapui mailiini. Pizzicato-viulut joilla biisi lähtee liikkeelle yllättivät isosti. Mitään tällaista en ollut tullut edes ajatelleeksi, ja ensireaktio olikin ehkä enemmän hämmennystä kuin iloa. Soitin hetkeä myöhemmin demon assistentilleni Luisa Zabelille ja Mimosalle ja heidän reaktionsa oli todella innostunut. Itsekin lämpenin parin kuuntelun jälkeen Joelin visiolle tosissaan.

Toista biisiä haettiin pitkään. Joelin ehdotuksesta hän rakensi ensin Mistä mä alotan -kappaleen valmiiksi, sen jälkeen lisäsi siihen “sopimattomia” elementtejä joista toinen biisi voisi rakentua. Pohjaa tuli myös Eliaksen aiemmin itselleen tekemästä demosta. Kuvausaikataulu oli niin tiivis, että kaikki versiot – valmiit ja keskeneräiset – molemmista kappaleista piti olla käytettävissä heti toisen kuvausjakson alusta, huhtikuun viimeisellä viikolla. Biisin valmistuminen jäi niin kalkkiviivoille, että sitä tehtiin vielä ensimmäisten kuvauspäivien jälkeen ilta- ja yötöinä. Syntyi Ehditäänkö vielä, ja Joel rakensi päälle Protools-sessiot joita voitiin käyttää kuvauksissa.


Mistä mä alotan: kuva Oskari Sipola, suunnittelu Bifu

Kaikkien alkuperäiskappaleiden masteroinnista vastasi Henkka Niemistö Chartmakersilta. Hän on yksi käytetyimmistä ja kokeneimmista popmusiikin masteroijista ja lisäsi viimeisen kosketuksen sarjan musiikin uskottavuuteen.

HasBeeniin tuli alkuperäiskappaleiden lisäksi huomattava määrä scorekappaleita. Alunperin budjetillisista syistä harkitsimme katalogimusiikin käyttämistä, koska yksi johtoajatuksista oli, että score on vain harvoin jos koskaan “perinteistä scorea”. Atlanta-sarjasta inspiroituneina päätimme suhtautua scoreen aina niinsanottuna source-musiikkina, eli se soi taustalla kohtauksissa jostain lähteestä, radiosta, spotifystä, ohi ajavasta autosta, mistä vain. Tämä olisi katalogimusiikilla onnistunut, mutta olisi ollut sarjan hengen – alkuperäisen äänen ylistämisen ja musiikin tekijöiden nostamisen – vastaista. Onneksi löytyi tapa toteuttaa tämä idis räätälöidyllä musiikilla, ja ensimmäisellä kaudella taustamusiikin toteutti Miikka, toisella Johannes. Musiikki saatiin tällä tavalla sopimaan kohtauksiin täsmällisesti.

Jaksoissa kuullaan myös olemassaolevia kappaleita hahmojen esittäminä. Ensimmäisen kauden alkupuolella kuullaan Juice-musikaalissa “Marilyn” ja karaokessa Uusivirtaa, PMMP:tä ja Sannia. Näihin taustat toteutti Miikka ja laulut äänitettiin setissä realismin takaamiseksi. Toisen takaumajakson pikkujouluissa nuori Niklas esittää Sallan säestämänä skumppapäissään Don Huonojen “Seireenin”. Koska halusimme äänittää Niklaksen voksut setissä osana kohtausta, huolehdin etukäteen suuresti Amoksen kyvystä vetää todella vaikea biisi samalla kun hän näyttelee, juoksee ja hyppii. Huolehdin turhaan. Jaksossa kuultava ääni on kokonaisuudessaan setissä äänitettyä, Amos hoiti sen suvereenisti. Annalisa (nuori Salla) harjoitteli rumpujensoittoa monta viikkoa näyttääkseen kohtauksessa uskottavalta, huikeaa duunia häneltäkin.

Kakkoskauden alkupuolella vuorossa oli yksi mielestäni hauskimmista yksittäisistä parodiapaloista: oma Vain elämää -jaksomme. Pitchasin ajatuksen Olavi Uusivirralle alkuvuodesta 2018 ja hän oli heti messissä. Nuori ja kaunis oli biisivalintana alusta asti selkeä, onhan kappale alunperin sävelletty esikoiselokuvaani Elokuuhun, ja mainio pohja “Lähtisitkö”-henkiselle rap-homagelle (“Mille?” “Kun-ni-an-osoi-tuk-sel-le.”). Noah ja Sonny toteuttivat räppiversion ja kertosäkeeseen tuli fiittaajaksi Yona. Kuvasimme oikeassa Satulinnan rantasaunassa ja sen pihalla, täsmälleen samassa paikassa kuin esikuva. Lavastusta ei tehty kuin juuri sen verran mitä kuvaan tarvittiin, ja pöydässä ei tietenkään istunut muita artisteja (valitettavasti). Biisiä ei myöskään tehty kuin säkeistön verran; päätin heti kättelyssä, että sitä ei julkaista.

Kristo Salmisen esittämän Niklaksen isän Paavon laivabändille piti valita myös kolme biisiä. Valinta suoritettiin käsikirjoitusvaiheessa, ja ensimmäisistä, itsestäänselvimmistä valinnoista (Kultainen nuoruus) päästiin onneksi hieman pidemmälle. Erityinen suosikkini on Mikä boogie, josta ajatus laivalla keikkailevan viihdeorkesterin “illan päättäjänä” herättää minussa edelleen suurta huvittuneisuutta. Jakson käsikirjoituksesta vastannut Maaria Nuoranne lähti itse risteilylle muutama viikko kuvausten jälkeen, ja eiköhän siellä bändi veivannut Autiosaarta.

Jaksossa Kriston lauluäänenä kuullaan allekirjoittanut. Kriston oma lauluääni oli ennen kuvauksia A-viruksen runtelema, joten suoritin silloin playbackia varten lauluraidat nauhalle. Kuvausten jälkeen Kristo kävi laulamassa omat versionsa sisään, mutta äänisuunnittelija Micke Nyströmin ja Johanneksen kanssa keskustellen tulimme siihen tulokseen, että hänen äänensä ei vakuuttanut siitä, että Paavo olisi kokenut iskelmälaulaja. Palasimme, Kriston siunauksella, äänittämiini raitoihin ja niitä muovattiin vielä hieman “Kristomaisemmiksi”.

Kevättalvella 2018 Yle tilasi meiltä Youtubeen viisiosaisen spinoff-sarjan Dallas Vlod, jonka idea oli olla Sallan oma vlogi. Se kuvattiin hyvin pienellä tiimillä Berliinissä kahdella kuvausreissulla. Budjetoimme sarjaan kaksi alkuperäisbiisiä sekä englanninkielisen version Täytyy lähteä -kappaleesta, nimellä I’ll Be Gone. René-musatiimi tiivistyi Iisaan ja Minnaan, jotka toteuttivat kappaleet täysin itsenäisesti. Koin, että heillä oli jo ykköskauden jäljiltä ymmärrys Sallan hahmosta, hänen musiikistaan ja sarjan maailmasta. Olin täysin oikeassa. Anything Goes ja Take Me There saapuivat sähköpostiini lähes täysin valmiina. Spinoffiin roolitettu Elina Saarela, joka esitti Sallan uutta muusaa ja love interestiä Susannaa, kävi laulamassa kappaleet nauhalle yhdessä aamupäivässä.


Anything Goes: maalaus Anniina Sipola

Biisit informoivat myös käsikirjoitusta: pirteä Anything Goes inspiroi meitä kirjoittamaan Vlodin neljännen jakson yhä vain iloisemmaksi ja vauhdikkaammaksi, ja Take Me There teki viidennestä ja viimeisestä jaksosta hieman haikean. Kuvasimme viimeisen jakson epilogin Kööpenhaminassa Alman kiertueen vieraana. Koska olimme paikalla lähestulkoon dokumentaarisesti, emme pyrkineetkään vaikuttamaan keikkaillan tapahtumiin vaan kuvasimme Mimosan kanssa sitä, mitä vastaan tuli. Biisi soi jatkuvasti päässäni, tiesin, mihin ja miten se jaksossa leikataan kuvaamaamme matskuun.


Take Me There, maalaus Anniina Sipola

Vlodissa kuultiin lisäksi Kasper Granrothin eli KasperG:n biisiä, jota hän cameossaan työstää yhdessä Sallan ja Susannan kanssa. Hyvissä ajoin ennen kuvauksia Kassu lähetti kuultavakseni demopohjiaan, joita jaksossa voisi työstää. Valitsin niistä yhden ja Iisa kirjoitti biisiin sekä toplinen että hieman sanoja, ja antoi myös nimen Once More With A Feeling. Kaikki mitä jaksossa nähdään, on improvisointia ja biisin oikeaa työstöä näiltä pohjilta. Kasper äänitti Elinan/Susannan laulut suoraan kuvatessa, ja työsti niitä samalla kun näytteli. Olen tästä jaksosta ja kohtauksesta suunnattoman iloinen; se on täysin totta, lähes dokumentaarinen, silti täynnä pieniä draamallisia hetkiä ja vihjeitä, kuten päivänselvä kiinnostus Sallan ja Susannan välillä.

Kun Johanneksen kanssa työstimme HasBeenin ideaa talvella 2015-2016, minulle alkoi muodostua kuva siitä, miten haastavaa erityisesti sarjan musiikkipuoli tulisi olemaan, jos se lähtisi tuotantoon. Hahmotin edessä olevan työmaan, mutta en silti todellakaan voi sanoa käsittääneeni täysin, miten valtava ja monipolvinen osa se olisi projektia. Osa, joka jatkui aina viimeiseen kuvauspäivään Ruisrockissa saakka. Se, miten hyvin musiikin kokonaisuus sarjassa onnistui, on täysin mukaan lähteneen työryhmän valtavan lahjakkuuden, idearikkauden ja työteliäisyyden ansiota. He inspiroituivat meistä, tarinastamme, ja me inspiroiduimme heidän musiikistaan. Vastaavaa kokemusta minulla ei ohjaajana ole, ja olen tästä koko prosessista suunnattoman kiitollinen.

Kuuntele HasBeen-soittolista Spotifyssä ja lisää se suosikkeihisi!

Musiikkitiimi:
Johannes Brotherus
Antti Heiskala
Miikka Huttunen
Elias Gould
Minna Koivisto
Iisa Pajula
Noah Kin
Sonny Kylä-Liuhala
Joel Melasniemi
KASPERG

sekä:
Bifu, graafinen suunnittelu
Pietari Purovaara, valokuvat
Henkka Niemistö, masterointi

Posted in HasBeen | Leave a comment

HasBeenin kehittelystä ja kirjoittamisesta

HasBeen kaudet 1 ja 2 ovat nyt Yle Areenassa. Luonnollisesti ennen tähän postaukseen syventymistä suosittelen katsomaan sekä ne, että YouTubesta Dallas Vlod -spinoffin viisi jaksoa!
HasBeenin kehittymisen voi katsoa alkaneen jo keväällä ja kesällä 2012 kun osallistuin Robin the Movie -elokuvan tekemiseen käsikirjoittajana ja leikkaajana. Dokumentti rakentui lennosta sekä Robinin perheen toimittaman arkistomateriaalin että elokuvan ohjanneen Inari Niemen kuvaaman uuden matskun voimin. Se tehtiin hurjaa vauhtia, koska ilmiö Robinin ympärillä oli hurja, ja päällimmäisin tunne mitä kuuden vuoden takaa muistan on hirvitys silloin 13-vuotiaan popparin puolesta. Suosio oli käsittämätön, ja syntynyt lähes välittömästi ensisinglen julkaisun myötä. En voinut olla miettimättä mitä tapahtuu, jos suosio katoaa yhtä nopeasti kuin se tulikin. Robinilla itsellään oli taustalla loistava tukijoukko, ja suosiokaan ei ole laantunut, mutta tarinankertoja minussa alkoi tietenkin pohtimaan, “mitä jos?”
Kun kolme vuotta myöhemmin 2015 Yle Draaman päällikkö Jarmo Lampela kysyi minulta ideoita uuteen nuortensarjaan ja mainitsi nimenomaan musiikkimaailman heitä kiinnostavaksi näyttämöksi, nämä ajatukset tursusivat paperille lähes välittömästi. 2012-2013 kehittelin Ylelle nuortensarjaa joka keskittyi 16-vuotiaisiin lukion ekaluokkalaisiin, heidän rakastumisiinsa, ystävyyksien hajoamisiin ja syntymisiin, kaapista tulemisiin ja hyväksymisen etsimisiinsä. Sarjaa ei tuotettu (proggis toteutuikin sitten tietämättäni Norjassa). Nyt kaivattiin kuitenkin jotain ihan muuta. Yhden elementin poimin huomaamattani tuosta projektista HasBeeniin; nuoren miehen ja naisen tiiviin mutta platonisen suhteen. Muu sai jäädä.
Toinen pitkä elokuvani Ollaan vapaita oli saanut ensi-iltansa vain paria kuukautta aiemmin, ja siinä olin tutustunut ja ystävystynyt Johannes Brotherukseen. Johannesta voisi kutsua renesanssimieheksi. Häneltä luonnistuu niin näytteleminen, kirjoittaminen, laulaminen kuin säveltäminenkin. Ja syksyllä 2015 hän oli juuri täyttämässä 18. Itse olin 31, ja koin voimakkaasti, että tarvitsen jeesiä nuorison mielenmaiseman tavoittelussa. Onneksi Johannesta ei tarvinnut paljoa suostutella mukaan.
Parilla-kolmella istunnolla syntyi jonkinlainen raami, jonka pohjalta lähetin Lampelalle tämän viestin:
No sehän kuulosti. Pyyntö oli vuoden loppuun mennessä muutaman sivun paketti. Kirjoitimme sen aikamoisessa vimmassa, ja olen todella yllättynyt miten lähellä se on lopullista sarjaa. Isoin muutos on tietenkin se, että Simo on muuttunut Sallaksi. Kävimme Johanneksen kanssa seuraavassa työvaiheessa kaikki hahmot läpi, pohtien niitä syvemmin ja hakien perusteluja niihin tehtyihin ratkaisuihin – kuten sukupuoleen. Simon kohdalla muutos Sallaksi tuntui kaikin tavoin tekevän kokonaisuudelle hyvää. MikkiH:n kaveriksi syntyi MakeX, ja räppäristä tuli duo. Ensimmäisissä luonnoksissa mukana oli Mikin sisko, jonka piti olla Niklaksen love interest, mutta tämä tuntui vähän liian “söpöltä” yhdistettynä MikkiH:n ja Essin suhteeseen. Myöhemmin mukaan tuli vaihto-oppilas Diana, joka olisi ensimmäinen Niklaksen tapaama omanikäinen tyttö joka ei tiedä kuka hän on.
Sarjan ensimmäinen hahmotelma oli 12 jaksoa joiden pituuden oli tarkoitus olla “klassiset” 20-22 minuuttia komediasarjojen perinteen mukaisesti. Keväällä 2016 Lampela ja Yleltä mukaan tullut tuottaja Pekka Ruohoranta kehottivat meitä tutustumaan norjalaisten sarjauutuuteen nimeltä “Häpeä” (näin siis meille sanottiin). Sarja oli tehty täysin VOD-alustaa ajatellen ja jaksojen pituudet olivat 10 minuutin tienoilla, tarpeen tullen pidempiäkin. Innostuimme ajatuksesta tietämättä mitään siitä, miten valtava ilmiö SKAMista tulisi vielä saman vuoden aikana. Purimme tarinan uudelleen osiin ja teimme outlinen 20 10-minuuttisesta jaksosta, sekä kolmeminuuttisen pilotin joka kuvattiin toukokuussa 2016. Lisäksi mukaan tuli hahmokuvailuja, moodboardeja ja muita tarkentavia suunnitelmia:
Niklaksen hahmon moodboard
Sallan hahmon moodboard
MikkiH:n hahmon moodboard
Tyyliajatuksia 2016. Aika lähellä?
Syyskuussa Yle ilmoitti, että sarja on seuraavan vuoden tuotanto. Kuvaukset olisivat syksyllä 2017, jolloin tehtäisiin ensimmäiset 10 jaksoa. Tuotannollisista syistä 20 jakson paketti jaettiin kahteen kauteen (syksy 17 ja kevät 18), joista jälkimmäisen tekeminen oli tavallaan puoliksi varmaa, mutta selvästi – ilman että asiaa sanottiin eksplisiittisesti – kiinni siitä, miltä ykköskausi alkaa näyttää ja tuntua. Voisimme vielä mokata tämän.
Samaan aikaan keskustelussa oli Amos Brotherus. Osa koko kahden aikajänteen viehätystä oli se, että Niklasta pääsisivät näyttelemään sekä Johannes että Amos eri-ikäisinä. Amos oli kuitenkin jo 15-vuotias, ja kasvoi kovaa vauhtia. Syyskesällä 2017 hän olisi jo Johanneksen pituinen. Nuoren Niklaksen uudelleen roolittaminen olisi vähintäänkin hankalaa, todennäköisesti iso kompromissi. Niinpä syntyi suunnitelma, jonka mukaan alkaisimme kuvaamaan Amoksen kohtauksia mahdollisimman pian, ja pitkin seuraavaa vuotta. Näin saisimme kuviin myös eräänlaista Boyhood-efektiä, kun nuori Niklas kasvaa reilun vuoden ajalle sijoittuvissa takaumissa. Niklaksen ensimmäiset takaumat kuvattiin marras-joulukuun vaihteessa 2016 kolmen kuvauspäivän aikana, ja niitä kuvattiin lisää huhtikuussa 2017. Loppujen lopuksi NIC-teinitähden nousua ja tuhoa kuvattiin yhteensä kahdeksan kuvauspäivää viidessä vaiheessa marraskuusta 2016 lokakuuhun 2017. Käsikirjoitukset näihin kuvauksiin edelsivät jaksojensa käsikirjoituksia, ne perustuivat outlineen ja olivat jossain määrin myös “mahdollisuuksien taidetta” – esim isoimmat ajatukset laulukilpailun finaalin toteuttamisesta hylkäsimme samantien. Lopulliset kokonaisuudet syntyivät vasta leikkauspöydällä.
Käsikirjoitustyöskentely Johanneksen kanssa toimi niin, että istuimme yhdessä ideoiden, kirjoitellen ranskalaisia viivoja tilanteista ja repliikeistä, ja sen jälkeen vetäydyin kirjoittamaan jakson auki yksin. En poikennut yhteisistä hahmotelmistamme käytännössä lainkaan, joten tästä syystä käsikirjoituskrediitti on 1. kaudella jaettu tasan, vaikka teksti syntyikin minulta. Olen aina kokenut, että itse aukikirjoittaminen on käsikirjoittamisen helpoin työvaihe. Käsikirjoitukset kirjoitettiin kolmessa osassa, jaksot 1-4 maalis-huhtikuussa, 5-8 toukokuussa ja 9-10 kesäkuussa 2017. Niistä kirjoitettiin vielä toiset versiot Ylen dramaturgin Laura Immosen ja omien uusien ajatusten pohjalta, ja toiset versiot olivat kuvauskäsikirjoituksia.
Käsikirjoitukset:
Kahta kuvausjaksoa edelsi molempia kolmen viikon harjoitusaika, jolloin treenasimme Johanneksen ja Mimosan kanssa päivittäin työpäivän päätteeksi kolmen-neljän tunnin ajan. Näissä harjoituksissa moni kohtaus löysi uusia suuntia, moni improttu läppä sai alkunsa ja dialogi lisämausteita ja sävyjä. Kuvauksissakin syntyi joitain uusia ideoita, mutta suurin osa improtusta materiaalista on harjoituksien tulosta. Toisella harjoitusjaksolla käytössä oli vielä Sallan työhuoneen setti, joka pidettiin pystyssä elokuusta lokakuun loppuun. Esimerkiksi jakson 10 riita harjoiteltiin setissä perusteellisesti.
Kuvasimme jaksot 1-4 elokuussa ja jaksot 5-10 jo kuvattuja takaumia lukuunottamatta lokakuussa 2017. Nähtyään jaksojen 1-4 raakaversiot Yle teki nopean päätöksen kakkoskauden tilaamisesta, ja antoi sille hurjan aikataulun: sen pitäisi tulla ulos jo kesällä 2018. Kuvaukset siis oli aloitettava niin aikaisin kuin mahdollista, ja kun laskimme linjatuottaja Kaika Astikaisen kanssa aikatauluja, tajusimme, että käsikirjoitusten kirjoittaminen olisi todella nopea prosessi, ja silti niiden valmistuminen jäisi aivan viime tinkaan. Selkeä outline kaudelle oli olemassa, mutta töitä oli silti edessä julmetusti.
Ylen ja Johanneksen siunauksella aloitin rekryprosessin kolmannen kirjoittajan löytämiseksi – jonkun jolle voisin antaa aukikirjoittamisvastuuta ainakin kolmasosasta jaksoja. Tekisinhän samanaikaisesti kirjoittamisen kanssa ykköskauden jälkitöitä, ja tunteja on vuorokaudessa 24 minullakin. Fokus oli nuorissa naiskäsikirjoittajissa, ajatuksena se, että kakkoskaudella esiin nousee paitsi Niklaksen sisko Essi, myös uusi rakkaus Diana. Koin, että osasin luontevasti kirjoittaa Sallan hahmoa, mutta näihin halusin lisää näkökulmia ja apuja.
Kuudesta haastattelemastani kirjoittajasta neljän kanssa kokeilin ensimmäistä kertaa rekryprosessia, jossa he kaikki ykköskauden käsikirjoitukset luettuaan kirjoittaisivat osittain auki 2. kauden ensimmäisen jakson sen synopsiksen pohjalta. Heidän kanssaan tehtiin sopimus ja työstä maksettiin palkkio. Tämän prosessin perusteella tehtävään valikoitui Maaria Nuoranne, joka huolimatta siitä, ettei hän ole opiskellut käsikirjoittamista, oli kehitellyt viimeisen parin vuoden ajan omaa nuorten aikuisten sarjaansa ja ollut sen ainoa käsikirjoittaja. Sain lukea sarjan käsikirjoituksia ja niiden sekä näytteen perusteella olin aika varma, että tässä on nyt oikea henkilö meille.
Ja miten ihanaa onkaan olla tällaisessa asiassa oikeassa. Maaria nappasi välittömästi kiinni sarjan maailmasta, teemoista ja hahmoista (onhan hänkin sekä näytellyt että musisoinut), ja pääsimme välittömästi työhön kiinni. Ensimmäisten jaksojen kirjoittamisen jälkeen huomasin nojaavani Maariaan jopa enemmän kuin olin etukäteen ajatellut. Jaoimme jaksot 11-19 käytännössä puoliksi. Prosessimme oli ykköskautta mukaileva, tosin tuplanopeudella: joka viikko kirjoitimme molemmat auki yhden käsikirjoituksen. Viikko alkoi yhteissessiolla Johanneksen kanssa, aukipuhumisella ja ideoinnilla, hahmottelulla, ja sitten vetäydyimme kirjoittamaan omillemme. Viikon päätteeksi kävimme käsikset yhdessä läpi ja muokkasimme niitä tarpeen mukaan. Viimeiset käsikirjoitukset valmistuivat juuri ennen kuvauksia, Ruisrock-jakson käsikirjoitus vasta kesäkuussa kun speksit siitä mikä on ja ei ole mahdollista festivaaliympäristössä selkenivät vasta silloin. Tammikuun lopussa teimme vielä neljän päivän kirjoitusretriitin Lissaboniin tuulettaaksemme ajatuksiamme ja pöyhiäksemme vielä kerran kohtauksia. Esimerkiksi jakson 17 loppu jossa Niklaksen äiti ja isä kohtaavat oli tämän reissun tulosta.
Käsikirjoitukset (ensin mainittu nimi on alkuperäinen aukikirjoittaja):
Jakso 19 kirjoitettiin tavallaan tarinan lopuksi, ja jakso 20 siihen perään epilogiksi. Alkuperäinen kokonaisoutline oli sulkenut tarinan käytännössä täysin, mutta Ylen kehoituksesta kehitimme sinne mahdollisia lähtökohtia kolmannelle kaudelle, mikäli HasBeen vielä jatkuu. Tätä kirjoittaessa asiasta ei ole mitään varmuutta.
Niklaksen ja Sallan instagram-tilit olivat osa alkuperäistä suunnitelmaa, tämäkin siis norjalaisten inspiroimana. Osa instasisällöstä kirjoitettiin käsikirjoituksiin sisään (ja näytettiin myös jaksoissa), osa luonnosteltiin ranskalaisin viivoin etukäteen ja improvisoitiin kuvaustilanteessa. Instagram-tilin reaaliaikaisuuden takia meidän piti laittaa tapahtumat kalenteriin, esimerkiksi päättää, että Buli ilta -jakso tapahtuu 21. syyskuuta, ja Niklaksen ja Lisen ero 26. syyskuuta. Kuvauksissa elokuussa kuvatut instastoryt asetettiin järjestykseen ja niiden aikaleimaa manipuloitiin tietokoneella (tässä vaiheessa instagram ei vielä antanut päivittää storyyn mitään yli 24 tuntia vanhaa) ja siirrettiin puhelimeen dropboxin kautta. Kalenterimuistutukset auttoivat päivittämään storyt oikeisiin kellonaikoihin.
Prosessi oli vaivalloinen ja tapahtui pienelle yleisölle, mutta kaltaiselleni kirjoittajalle joka aina pohtii hahmojensa elämää tarinan ulkopuolella, oli todella inspiroivaa miettiä millaiset ovat näiden hahmojen somet. Se, miten joku someaan päivittää, kertoo hänestä ihmisenä yllättävän paljon. Instagramissa nähtiin ihania pieniä kohtauksia joilla ei olisi ollut sarjassa mitään paikkaa – suosikkini on, kun Salla rakentaa DIY-äänityskopin studioonsa, ja se miten tämä toistuu Berliinissä. Pientä katkeruutta heräsi jälkeenpäin kun Facebook Watch aloitti SKAMin jenkkiversion esittämisen, ja heidän hahmojensa tilit näyttivät olleen aktiivisia jo vuosia. Kyse oli tietenkin pelkästä feikistä – Facebook omistaa Instagramin. Me kun olimme tätä hommaa tehneet sitten ihan manuaalisesti jo huhtikuusta 2017.
Sallan instagram aktivoitui kunnolla vasta huhtikuussa 2018 kun ensimmäinen kausi oli tullut Yle Areenaan. Koko syksyn puhuimme, puoliksi leikillä, siitä miten Sallan instaa pitäisi päästä kuvaamaan Berliiniin hänen lähtönsä jälkeen. Ylen katsojatyöpajassa 14-19-vuotiaat koeyleisöläiset kertoivat pitävänsä Sallasta erityisesti, ja yhden työpajalaisen ehdotus Sallan omasta tubekanavasta sai muilta kannatusta. Sallahan ilmoittaa jaksoissa vihaavansa koko ajatusta, ja minua ja Maariaa alkoi heti kutkuttaa se, miten Salla laitettaisiin syömään sanansa.
Dallas Vlod -spinoff tilattiin helmikuussa 2018 omaksi viiden Youtube-videon kokonaisuudekseen, johon kuuluisi myös Sallan instan päivittäminen huhtikuusta heinäkuuhun Berliinissä kuvatuilla storyillä. Annoin tämän kirjoitusvastuun mielelläni suoraan Maarialle ja Mimosalle. Vlod kuvattiin kahdella kuvausreissulla, huhtikuussa ja toukokuussa, hyvin pienellä ryhmällä. Maaria ja Mimosa kirjoittivat käsikset hyvinkin tarkasti auki, ja Berliinissä niitä sekä kuvattiin suoraan sellaisinaan, että improvisoitiin yllättävistä tilanteista kiinnostavaa matskua.
Yhteensä Instagram-postauksia tuli 560, lähes tarkalleen puolet ja puolet syksyllä ja keväällä. Keväällä Niklaksen feedi oli paljon hiljaisempi, ja tätä balansoi Sallan Berliinielämä.
HasBeenin kirjoittamisessa on ollut paljon uutta ja opettavaista. Ylen toivoma prosessi, jossa käsikirjoituksiin meneminen tapahtuu vasta kun sarja on varma, epäilytti etukäteen mutta oli lopulta paras työtapa jota olen koskaan käyttänyt. Tämä on tietenkin mahdollista vain, kun tilaajatahon luottamus on sellaisella tasolla, että ehdotus tulee heidän suunnaltaan. Muissa projekteissa oletettavasti edessä on edelleen rahoituksen kerääminen nimenomaan käsikirjoituksen avulla. Se, että tekstiä kirjoitetaan jo roolitettujen näyttelijöiden suuhun ja sitä pääsee välittömästi heidän kanssaan testaamaan oli inspiroivaa ja innostavaa. Kaikenkaikkiaan en keksi mitään tapaa millä HasBeenin kirjoituspuoli olisi voinut olla parempi, jos ehkä kakkoskauden käsiksille edes yksi lisäkuukausi ei olisi tehnyt hallaa. Aivan erityisen lisän toivat 13 alkuperäisbiisiä, joiden tekemisestä musiikinkirjoittajien kanssa voisin tehdä aivan oman postauksensa. Biisit ovat kuultavissa Spotifyssä.
Lyhyen muodon kirjoittaminen oli suurin oppimiskynnys, mitä olen käsikirjoittajana kohdannut. Ensimmäinen vaihe 20-minuuttisten jaksojen muovaamisessa 10-minuuttisiksi oli tuskaa täynnä. Mikään “puolittaminen” ei tullut kysymykseen, koska tarina myös tiivistyi – 12 jaksosta tuli 20 puolikasta. Koin myös suuren tarpeen tehdä näistä lyhyistäkin jaksoista omia kokonaisuuksiaan, joilla on omat alkunsa ja loppunsa. Yhden pitkän käsikirjoituksen kirjoittaminen ja sitten sen pilkkominen 10-minuuttisiin paloihin tuntui mielestäni aidan matalimmasta kohdasta menemiseltä.
Avainhetki tapahtui, kun muistin keskustelut vuodelta 2011 jolloin osallistuimme Hetki hauskaa -lyhytelokuvahankkeeseen. 7-minuuttisen komedialyhytelokuvan kirjoittaminen muistutti tätä prosessia suuresti. Mieleeni palasi Uroot-lyhytelokuvani kirjoittaneen Katri Mannisen sanat siitä, miten näin lyhyessä muodossa täytyy olla vain yksi keskeinen kohtaus, ja kaikkien muiden kohtausten täytyy olla siihen suhteessa – joko menossa sitä kohti tai tulossa siitä pois. Tämä ajatus ratkaisi rakenteen. Meidän täytyi Johanneksen kanssa vain päättää kunkin jakson kohdalla, mikä se kohtaus on, ja sitten pohtia kaikki muut kohtaukset suhteessa siihen. Jos jollakin kohtauksella ei ollut suhdetta avainkohtaukseen, se piti poistaa.
Olen ylpeä lopullisista teksteistä juuri nimenomaan siksi, että ne lyhyydestään huolimatta ovat itsenäisiä paloja suuremmassa kokonaisuudessa. Kun yhden kerran aloitimme seuraavan jakson siitä mihin edellinen loppui (1. kauden seitsemäs ja kahdeksas jakso), teimme sen täysin tietoisesti näkökulman vaihdoksena – kapulan antamisena Sallalle, jonka silmin siirryimme kahdeksannessa jaksossa toiseen takaumaan.
Kirjoitin tämän postauksen ja julkaisen käsikirjoitukset (asianosaisten luvalla!) koska minua on aina suuresti hyödyttänyt muiden kirjoittamien käsisten lukeminen. Toivottavasti tästä on apua jollekin joka painii omien tekstiensä kanssa. Erityisesti uskon, että lyhytmuotoinen sarja tulee löytämään isompaa jalansijaa suomalaisessakin televisioskenessä lähivuosina. Tästä näkökulmasta HasBeen on eräänlainen pilotti, ja tämä postaus toivottavasti tarjosi siihen jonkinlaisen ruuminavausraportin.

 

Posted in HasBeen | Leave a comment

I like to Mōvi it

In 2013 Freefly Cinema introduced the Mōvi camera stabilizer to the world. I must have not been alone in drooling over the introduction videos. They had my curiosity, but when they promised it would work with the Red Epic, they had my attention. If you don’t know what the Mōvi is, you should find out – it’s an incredibly useful piece of kit, with it’s own quirks and deficiencies. But in a few words; it’s a stabilizing rig based on the technology camera helicopter rigs use to balance out the shakes and vibrations of the copters. They just apply the technology to the shakes and vibrations of human operating, thus creating (theoretically) a handheld camera rig that produces steady shots like a dolly/steadicam would.

In my mind the film we were going to make that summer would be one of nearly constant camera motion, with very few “obviously handheld” moments. It was going to be steadicam, but what always bothered me about the good ol’ steadi was its limited ability to move up and down. The Mōvi promised to move exactly where the operator would move it. It would be possible to transfer it from one operator to the next, and stabilization would even out the bumps along the way. This seemed to solve quite a few problems, and open up the possibility to do the kind of shots you could basically only do with a Technocrane and loads of time (though nobody would do them on a Technocrane, because to do simple character tracking shots with gear that costs thousands a day is the kind of insane reserved for Peter Jackson only).

20140725_221654

So we booked the Mōvi for the majority of our summer shooting days. Because of delivery delays, we were pretty much the first production to use it in any major scale in Finland. Our test day revealed quite a few problems. We were going to shoot with the Cooke S4 lenses, but they were too heavy for Mōvi’s gyros. So we had to subrent S4 Mini primes. Lens changes would be difficult (take time), but not as difficult as calibrating the Mōvi every time it would be taken off the gimbal and then returned to it. So a decision was made to have two Red Epic camera bodies with us all the time, and when we used the Mōvi, one body would stay on it the entire day. These complications meant additional costs, but not significant ones. It was affordable, and in my mind, the get was worth it. So we designed the shots for the Mōvi, with no real backup plan. Here’s a plan for a succession of three scenes (one song), most of it being done in three Mōvi movements:

Screen Shot 2014-10-18 at 03.45.56

The camera was operated by Peter Salovaara, who is probably now the foremost Mōvi operator in the country. He operated the 19 shooting days we used the gimbal, and then was the cinematographer-operator on a music video for me, again with the Mōvi. The first thing we discovered was that the rig we had had built was not a light one. It weighed around seven to eight kilograms with all the batteries, video transmitters, lens control servos and receivers, and matteboxes. That much weight becomes pretty hard to hold at arms length for any extended periods of time. The camera crew experimented with the Easyrig support system, but it sort of undid the whole idea of using the Mōvi, as it once again limited the up-and-down axis.

So it was up to Peter’s arm and back muscles to do the job (luckily, those were some impressive muscles). He ran with our actors, did loops around them, started shots crouching down and ended them standing on platforms, and this continued day in day out. We also did some shots with “handoffs”, where Peter would execute most of the choreography, then hand off the rig to our DP Joonas who would finish it. Peter had the camera on a descending construction crane, then handed it down to Joonas waiting below, who then followed the actors. Or they’d hand it over a bar counter and then pan it back to the direction where the camera came from, revealing what would have in any other situation been a dolly track, but this time just scripted action (and one camera op crouching below frame).

10723543_912979102050088_9261973_n

The result I can’t yet show you, but it has a beautiful feel to the motion that I don’t recognize. The camera does things it’s not “supposed” to do. A professional viewer will probably stop to ponder the shots, but the uninitiated will simply watch a movie that will feel different, that has a freshness in its visual quality they can’t quite put their finger on. At least that’s my goal. And if you don’t understand why what Peter did is impressive, try carrying around an 8 kg kettlebell at arms length for hours and hours, executing precise moves.

20140729_170330

The material is not without problems. There will be post-production stabilization needed for pretty much all of it, thought it is simpler than stabilizing basic handheld material, as the Mōvi pretty much eliminates tilt and roll, and those are the things that cause warping and artifacts in stabilized shots. Also, because we opted to use a single-operator mode for the rig (it allows for a second operator to precision-guide it via remote control), the compositions were not always ideal or exact. The rig would stop pans where it would please, and there was really not a lot to be done, except to feel things out and learn how the gyros work. Peter did this with admirable dedication, and the later shooting days have much more precise compositions. We were however prepared for this: shooting full-frame 5K for a 2.39:1 cinemascope finish, we framed the shots with 10% extra on the sides and quite a bit more on the top and the bottom. Now that we’re in the offline stage, we are constantly recomposing shots, zooming in, zooming out, moving them in all three axis, keyframing the motions where necessary.

I actually really like this workflow and the ability to recompose shots. We will probably end up with over 50 percent of shots adjusted for composition, and I think the storytelling will benefit. We won’t need to cut as much, we can carry out more extended shots because instead of hiding deficiencies, we can correct them.

10532368_10152257084012169_4275176292179014305_nOur camera crew: First assistant Mika Tervonen, camera operator Peter Salovaara, second assistant Antti Hänninen. The Mōvi posing in front

Would I recommend the Mōvi for all camera movement? Absolutely not: first of all, it is pretty much solely a device for wider lenses. The gyro movement becomes too accentuated, too visible with longer focal lengths. Second, the difficulties in calibrating the rig and movement rehearsals required to execute complex coreographies need to be treated as special cases in scheduling. So if you just need a simple push-in, use a mini dolly (we did, constantly). But to the reserve of camera motion devices it is a welcome addition. It does things you can’t do with a dolly, a steadicam or a crane. And there are lots of things you can do with those that the Mōvi can’t do. This should be obvious, but I think it needs to be stated. It is a new tool, not a replacement for old ones.

20140725_222210

A few weeks after our summer shoot ended I directed a music video for Elias Kaskinen ja Päivän sankarit. Maybe it was because our entire summer had been filled with musical numbers executed with complex camera moves, but when I heard the song I immediately had the idea of doing it in one shot, revealing the elements one by one. This was the shot I designed:

ainaminajaan

And this is the finished music video:

There are differences between the designed shot and the final one, and you can see stabilization artifacts if you look for them (I did the stabilization myself in After Effects), but Peter’s camera operation is impeccable and for the level of difficulty coupled with a ridiculously tight schedule (six hours to light, rehearse, shoot, and wrap), I’m very proud of what we accomplished. The compositions have been heavily adjusted in post, and most of the lensflares have been added as well. But there are no cheat cuts, this really is one take in its entirety.

We continue shooting Vapaita in about a month, and I’m looking forward to meeting Mr. Mōvi again. I have a feeling we have some exciting adventures ahead.

Thanks to Antti Hänninen and Mika Tervonen for the photos!

Posted in Cinematography, Gear | Tagged , , , , | Leave a comment

Welhofilmi turns 25 years

I am trying to write screenplay pages, but since none seem to be coming out of me, I might as well update the blog.

This spring I turned 30. I had been looking forward to it for quite a while. It was, at times, tiresome to be the “young gun” director in town. As late as last year I got comments on how I “have lots of time” and how I’m “so young” on projects that were delayed or cancelled. So now I’m 30, and happy about it (and will probably hear entirely new excuses for projects not progressing).

My filmmaking career on the other hand turns 25. It’s a bit crazy, yes. So if you’ll indulge me, I’ll give you: A History of Welhofilmi, Or How I Learned To Stop Worrying And Make As Many Films As Possible!

What is Welhofilmi? It is the company through which I do my work as a director, writer and editor, and also a small rental house that rents and sub-rents to bigger rental houses a Red Epic-X camera package. But that’s been true for only six years now. The history of the name goes quite a bit further.

The summerhouse frequented by my mother’s side of family is situated by a lake called Velhon vesi (Warlock’s Water). This has led to the summerhouse being called just Velho, instead of “the summerhouse” or anything else. It’s where I spent quite a bit of my childhood summers, and it’s where we started filmmaking. In 1989 my father, myself, my brother and my uncle Janne (back then a teenager, currently more known for being a musician and the lead singer of Phoenix Effect) wrote and filmed in two days an adventure short film called The Treasure of Robinson Crusoe (did I mention the bookshelves of the summerhouse were filled with adventure books from my mother’s youth?). Back home we edited the film from camera tapes to VHS, and held a premiere. The end titles were, for the first time, concluded with the words “A Welhofilmi Production”.

The name stuck for quite a few years, and as me and my brother got older, we were permitted to use the camera equipment without supervision and started to do our own little films (usually lo-fi versions of films we had seen, Star Wars etc.). Still, we used Welhofilmi as the “company name”, even though our father was rarely involved.

In junior high school I attended a video course and from like-minded people interested in filmmaking, I founded a group called Alppilan yläasteen elokuvataiteen erityisryhmä (“The Alppila Junior High School’s Special Team of Film Art” – yes, I know). We went by the abbreviation AYEE, and made short films for two years. After junior high school, all of us going to different schools, the name needed to be changed. So we changed it to Welhofilmi. This is where serious filmmaking started on my part.

The Welhofilmi group made films from 2000 to 2006, when I was accepted to study film directing in University of Art and Design. The ten films we made in those years were shown at festivals and in our schools, but most importantly, they were a film school in their own right. Every film taught us something new. Every film made us better. We borrowed and rented equipment, recruited actors from amateur theaters, we had call sheets, budgets and did surround sound mixes, visual effects and color grades.

So in 2006 I started film school and Welhofilmi was put on hiatus. I had enough work in school and becoming an assistant to Aku Louhimies. I learned a lot, working with him, including the fact that a director can be only as good as he or she has power over the final result of the film. I knew I wanted to have as much power over the result of my films as I could possibly have, so I started thinking about ways to achieve that.

One way was to own equipment. If I had my own cameras I could always shoot something, and never have to ask permission to do it. Also, it seemed to me, back in 2007, that the Finnish film industry was going about digitalization totally wrong. We were going to make films on our laptops in 4K quality in a matter of a few years, I thought, and people are still investing in HDCAM cameras and huge post-production machines specialized in just one thing! It seemed crazy to me. The production of my first school short, In Between, was the final straw. We shot 16mm film, transferred it in a soviet-age transfer unit to Digibeta  and DVCAM tapes, then ingested the DVCAM tapes to Avids and edited the offline, then assembled the online edit from the Digibeta, and color corrected it to another Digibeta tape. I could not understand how it was possible that this was what we were taught how to do, when it seemed obvious that this technology would be done with in a matter of years, maybe months.

The Red camera was the online sensation at that time. Vaporware, people called it, when Red couldn’t deliver the first cameras in the spring of 2007. I asked about it from one camera equipment specialist in Finland. The answer was absolute: it will never be a professional tool, it will never be used for feature films, and surely it won’t be seen in the lineups of professional rental houses. I disagreed.

So in the fall of 2007 Welhofilmi was reborn as a company. It was, at that time, a measure of necessity; we were going to invest in the Red One camera, and needed a company that would own it and rent it out. We received our camera the last day of March, 2008. It was rented out the rest of the spring. Everybody wanted to shoot with the Red, and there were only three or four cameras in Finland. I didn’t really see the camera for the next months, but the money coming in was nice – after all, even though Red One was substantially cheaper than HDCAM cameras or other professional digital “filmmaking” tools, it was an investment of several tens of thousands of euros for the whole equipment needed to use it efficiently.

We were trying to get funding for a novella film called Enemies Within that spring, but failed. I was deemed “not experienced enough”. We licked our wounds for a couple of weeks, but then came an idea; if I now have the necessary equipment, and we have a cast and crew of young people who would rather do something and not get paid (immediately) than not do something and not get paid (at all), why do we need funding? So Enemies Within became an “indie” production (produced by Welhofilmi, the production company of the novella film First Floor Productions, and Aku Louhimies), and we shot it that August with the much-appreciated help of rental houses, that provided us with lenses, lights and vehicles for a minimal cost. In October we showed the rought cut to financiers, and it was swiftly bought to television, and received a nice grant from the Finnish Film Foundation for finishing costs. I draw a direct line from those events to the fact that I was able to make my feature debut just two years later, at 26 years old.

I realized that without Welhofilmi and without owning the essential equipment, this would have never happened. And since then my doctrine of filmmaking has been to always do what I feel is necessary, and ask permission later. Welhofilmi has evolved since 2008, we have optioned material for development, broadened and updated our rental equipment and, just this year, became a customer company for the Finnish Film Foundation, so we can apply for development and production support. Will we be a full-fledged production company one day? I hope so. Currently we have produced mostly music videos and other small projects ourselves, and worked as contractors in anything bigger. Welhofilmi turns 25 years with a colorful history, but it is the next 25 years that I find inspiring and interesting. What will we do? Where will the company go?

I don’t know. But meanwhile enjoy a showreel of the stuff we’ve been involved with (if it resembles my director’s showreels, there’s a good reason for that). It only includes movies from the last 14 years, as the ones made previous to that are situated on tapes that no players any longer support. But perhaps that is better.

Post scriptum: I would like to write an entire post of it’s own on our adventures with the Red cameras. So look out for it.

Posted in General, History | Tagged , , , | Leave a comment

Truth will cut together

We are about to begin editing the film on Monday.

What film? A little background: this summer we filmed most of my second feature film. We will have one week of shooting in November, but I’d say about 85 to 90 percent of the film has been shot. It’s called Vapaita, with the English title being, at least for now, Urban Family. Theme of the film is family, in its many forms. The story focuses on a woman who, as a teenager, gave birth to a son and gave him away for adoption. Now, sixteen years later, the woman is in her early thirties and the son is a teenager. She’s struggling with becoming an adult, starting a family, and he’s struggling with becoming independent from his (adoptive) parents and finding a direction in his life. They meet again, and make a mess of each others’ lives. It’s written by Tua Harno and is being produced by Pohjola-filmi.

The moment between filming and editing is a peculiar one. For the director it can be filled with desperation, because you can no longer shoot anything, but you still haven’t seen what it is that you actually shot. After all, shooting is mostly covering bases, making sure you have what you need to tell the story. Whether you actually do, you find out in editing. As I’ve said before, the editing room is the place where the director comes face to face with all of his/her mistakes.

You can tinker with the material, of course. I used to do that with my previous projects. I cut things to show at the wrap party, to show financiers, and at the same time familiarized myself with the material. This time I’ve opted not to do that. First of all, there’s no need. We have a sufficient budget to actually have people do these wrap party/financier clips for me. But second, and most important of all, I want this editing process to be pure. To have the editor lead it, and me actually directing and not dictating. Being open to new ideas is perhaps the hardest task this late in the filmmaking process. So many avenues have already been closed with shooting choices, you need to be open to every possible choice still available. I of course have seen the scenes in my head, I have shot them according to these ideas, but now that I have, the material needs to tell me and the editor what it wants to become. For the editor (I am once again working with the brilliant Antti Reikko, who has edited August, Our Little Brother and Male Behavior for me, in addition to many, more successful films) this is an easier process, since he is not burdened with memories and associations from the shoot. For me, I need to cleanse myself of preconceptions, and be open.

Easier said than done.

Here’s a clip I cut for our financiers at the end of filming for my debut feature film, August. We shot the film pretty much on the road, and they had not seen anything, so understandably they wanted to see something right away to know what we were doing with their money. So this is what we showed them. They were happy.

Posted in Editing | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Screen violations

The name of the blog was maybe the hardest thing to figure out. I ended up with one of my favorite pro-lingo phrases; “screen violations”. What is it?

It is a situation that can occur when in stereoscopic 3D films an object comes into the negative space of the Z axis (the space between the screen and the audience) – or, in other terms, something comes out at you from the screen. As the object is not actually three dimensional, but an illusion, it still must abide by the size of the screen. If the sides of the screen cut off any part of the object in a manner that is disturbing and brings you as a viewer out of the movie, that’s called a screen violation.

3D movies are out of fashion, almost as quickly as they became fashion. Or rather; they’ve assumed their place as one type of film entertainment, reserved for big-budget action and kids’ films.

I’d love to make a serious 3D drama one day. If they’d let me.

Posted in 3D, General | Tagged , , | Leave a comment

Startup

Just set up WordPress. I’ve been looking forward to having a blog ever since I gave up my LiveJournal.

I’m going to be writing on subjects mostly to do with filmmaking, my thoughts and experiences will play a large part. I hope there’s a conversation to be had.

Language will be mostly English, with some Finnish thrown in here and there. I suspect most readers will be from Finland, but hopefully not everyone!

Posted in General | Tagged | Leave a comment