Sain niin paljon positiivista palautetta HasBeenin käsikirjoitusten julkaisemisesta, ja kehittelyprosessin avaamisesta sekä käsisten että sarjan alkuperäismusiikin osalta, että päätin tehdä saman nyt Häräntappoaseelle. Linkit käsikirjoituksiin löytyvät tämän tekstin lopusta.
Photo: Arttu Kokkonen / http://arttukokkonen.com
Häräntappoaseen kehittelytyön voi katsoa alkaneen elokuussa 2018, eli lähes heti HasBeenin toisen tuotantokauden valmistuttua, mutta olin tietoinen ajatuksesta tehdä uusi adaptaatio klassikkoromaanista jo vuosia sitä ennen. Yhteistyöni tuottaja Jesse Fryckmanin kanssa alkoi loppuvuodesta 2008, ja vietin Bronson Club -tuotantoyhtiön liepeillä paljon aikaa aina vuoteen 2014 saakka. Tähän lähes kuuden vuoden aikajänteeseen mahtuivat lyhytelokuvat Pikkuveli ja Uroot, esikoispitkäni Elokuu, dokumenttielokuva Robin the Movie sekä useita kehittelyhankkeita jotka eivät lopulta edenneet tuotantoon. Jossain kohtaa kuulin, että Jessellä oli alustava idea tehdä Häräntappoaseesta pitkä elokuva. En kuitenkaan tällöin ollut missään vaiheessa kiinnitettynä projektiin, missään roolissa.
Tästä päästiin siis elokuuhun 2018 jolloin tapasin Jessen pitkästä aikaa, ja juttelimme läpi kuulumisia ja tuoreita hankkeita. Jesse oli katsonut muutaman jakson HasBeeniä ja inspiroitunut, ja kysyi olisiko Häräntappoaseessa ainesta samankaltaiseksi moderniksi nuortensarjaksi. Ehdotus sytytti heti kipinän, ja sanoin jo tässä keskustelussa kyllä – mutta tarina pitäisi tuoda nykyaikaan, ja Allu Korvan pitäisi olla naisoletettu hahmo. Käytin sanaa “poikatyttö”, tietämättä, että olin lähdössä matkalle jossa oma sanastoni ja ymmärrykseni sukupuolen moninaisuudesta tulisi muuttumaan täysin. Jesse innostui tästä kulmasta.
Jesse otti yhteyttä Anna-Leena Härköseen joka antoi meille luvan kehittää konseptia ja tarjota sitä tilaajille. Hän ei ollut varauksettoman innostunut, ja varasi eksplisiittisesti oikeuden siunata tai hylätä kehittelymme tuloksen. Itse otin yhteyttä vielä samana päivänä Oona Haapaniemeen, nuoreen kirjoittajalupaukseen, jota olin haastatellut jo aikanaan HasBeenin kakkoskautta ajatellen. En tiennyt, että Oona oli kotoisin aivan Torvenkylän lähitienoilta, enkä sitäkään, että hänelle Häräntappoase oli henkilökohtaisesti tärkeä romaani. Oona oli mukana heti ensipuhelusta.
Teimme noin kuukaudessa valmiiksi pitchauspaketin, jonka Jesse lähetti usealle sarjatilaajalle. Elisa Viihde reagoi ensimmäisenä ja käsinkosketeltavalla innostuksella. Keskustelut heidän kanssaan olivat hedelmällisiä ja tuntui, että ajatus sarjasta oli sama. Koti projektille löytyi siis käytännössä heti.
Joulukuussa 2018 saimme kehittelytilauksen ja aloimme rakentamaan pakettia, johon kuului ensimmäisen jakson käsikirjoitus, muiden jaksojen outlinet, hahmo- ja tapahtumapaikkapurut, ja moodboard sarjan hengestä. Tässä kohtaa kirjoitimme vielä HasBeenin tyylistä short form -sarjaa, jossa noin vartin jaksoja olisi ollut 12 kappaletta.
Käsikirjoitustyö alkoi romaanin tarkalla tutkimisella
Rakenne 12 jakson versiossa oli yllättävänkin sama – ensimmäinen jakso seikkailtiin Helsingissä, toinen jakso alkoi saapumisella Torvenkylälle. Emme katsoneet Ylen vuonna 1990 julkaisemaa ensimmäistä sarjaversiota, Oona ei ollut sitä nähnytkään, mutta itse muistin siitä jotain yksityiskohtia – se oli jostain syystä painunut mieleen, että sarja alkoi bussista jossa Allu oli matkalla maaseudulle. 316-sivuisessa romaanin pokkaripainoksessa Torvenkylälle lähdetään vasta sivulla 65, mutta sarjassa Helsingin tapahtumat nähdään vain parissa takaumassa. Koimme Oonan kanssa tärkeäksi kattaa Allun elämäntilanne Helsingissä ja erityisesti ystävyys Taalan kanssa ennen lähtöä, jotta Allun hahmon kaaren lopulla on jotain, mihin peilata ja palata.
Kun maaliskuussa 2019 syntyi päätös muuttaa sarjan muoto kahdeksaan 22-minuuttiseen jaksoon, eli perinteiseen ns. broadcast-puolituntiseen formaattiin, päätimme Oonan kanssa pitää tästä ajatuksesta kiinni. Meillä oli jo olemassa ajatus Pekan pakettiauton varastamisesta, se oli isoin poikkeama romaanista jonka olimme tehneet, ja toimme sen mukanamme uuteen muotoon. Päätös olla myös pidemmässä jaksomuodossa koko ensimmäisen episodin ajan Helsingissä antoi meille mahdollisuuden laventaa Allun ja Taalan ystävyyden kuvausta, ja tällöin käsikirjoitukseen syntyi Allun pakoyritys, sekä Taalan todellisten tunteiden paljastuminen. Koimme näihin molempiin löytyvän romaanista subtekstitason viitteitä, ja seisoimme ratkaisujemme takana.
En voi olla kommentoimatta ironiaa siinä, miten HasBeeniä kehitettiin ensin 22-minuuttisiksi jaksoiksi (tästä lisää aiemmassa postauksessani HasBeenin kehittelystä), ja sitten pilkottiin ja tiivistettiin 10-15 minuutin muotoon, ja nyt Häräntappoaseessa kävi päinvastoin. Sellaista on telkkarisarjojen synnyttely!
Pyysin Sophia Wekesaa lukemaan tähän asti koostamamme materiaalit ja antamaan niistä palautetta. Sophia on ihmisoikeusaktivisti ja yhteiskunnallinen keskustelija, ja hän tarjosi korvaamattomia näkökulmia kuvaamiimme hahmoihin ja tapahtumiin. Sophian avulla käsikirjoitus alkoi kuoriutua romaanin puitteista kuin perhonen kotelostaan, löytää omaa muotoaan ja omaa sanomaansa. Sophia rohkaisi lähestymään nuorelle yleisölle kirjoittamista ajatuksella “meiltä meille” – kohtaamaan nuoret tasavertaisina, ilman helposti nuortensarjoihin eksyvää tekijöiden ylästatusta, ja ottamaan valitsemamme teemat siten niin vakavasti kuin kykenemme.
Vappuun mennessä oli kirjoitettu auki kaksi 22-minuuttista jaksoa ja tehty tarkennetut outlinet lopuista jaksoista. Saavuttiin ratkaisun hetkeen; sekä Härkönen että Elisa punnitsisivat työmme tulokset, ja toteaisivat ne joko vajavaisiksi tai riittäviksi. Se, että sarja löytyy nyt Elisa Viihde Viaplaystä, kertoo miten tässä punnituksessa kävi!
Otimme Oonan kanssa kesän verran vapaata samalla kun olin tekemässä HasBeeniin puolituntista finaalijaksoa, ja jatkoimme töitä elokuussa. Sarjalla oli tilaus ja aikataulu: kuvaukset kesäkuussa 2020, julkaisu myöhemmin samana vuonna. Aloitimme armottoman kirjoitustyön – jaksoista 3-8 piti saada valmiiksi ensiversiot marraskuun loppuun mennessä, toiset versiot kaikista jaksoista helmikuun alkuun mennessä, ja kuvauskäsikirjoitukset 31. maaliskuuta 2020. Tiimiin liittyivät tuottaja Severi Koivusalo ja ohjaaja Petra Lumioksa.
Olin joutunut useaan otteeseen selittämään, että en itse aio ohjata sarjaa – niin voimakas oli olettama että ohjaisin, ja hyvästä syystä; enhän koskaan ollut vielä kirjoittanut mitään fiktiota jota en olisi itse myös joko ohjannut tai aionnut ohjata. Nyt olin kuitenkin todennut, että toisen nuortensarjan tekeminen HasBeenin perään sekä ohjaajana että käsikirjoittajana (ja myös rajatussa määrin tuottajana, tästä lisää myöhemmin) ei olisi henkilökohtaisen ammatillisen kehitykseni kannalta mielekästä. Lisäksi Oonan kanssa luomamme näkökulma materiaaliin perusteli minusta täysin sen, että ohjaajan olisi tärkeää olla nainen, ja alalla tuore. Petran olin tuntenut jo muutaman vuoden, ja hän oli hyvin lyhyen listan ensimmäinen nimi. Listaa ei tarvinnut mennä alemmas, hän lähti mukaan samantien. Onneksi!
Petran, Severin, Jessen ja Elisa Viihteen Laura Kuulasmaan ja Kati Roylen sparrauksella käsikirjoitukset löysivät muotonsa hyvinkin nopeasti. Samalla olimme alkaneet ymmärtää syvemmin niitä intuitiivisia tulkintoja, mitä olimme aiemmissa vaiheissa hahmoista tehneet. Keskeisiä näistä olivat Allun sukupuolikokemus ja Kertun seksuaalinen suuntautuminen. Romaanin pohdinnat Allun ajatusäänellä olivat meille prosessin alkupiste, mutta syventyessämme kirjoittamiseen päädyimme ammentamaan enemmän omista kokemuksistamme, nuoruuden epävarmuuksista ja itsen etsimisistä. Ymmärsimme, että Allu ei 16-vuotiaana voikaan olla vielä täydellisen perillä siitä kuka hän on, ja koimme tärkeäksi kirjoittaa tätä epäselkeyttä rehellisesti auki, vaikka se ei tarjoakaan katsojalle valmiita vastauksia. Tiesimme myös jo tässä kohtaa, että Allun roolitus olisi monimutkainen prosessi, ja halusimme jättää pelivaraa myös siihen, kenet Alluksi valitaan, ja siihen, miten tämä nuori näyttelijä hahmoa tulkitsisi. Kertulle siirsimme romaanissa Allun hahmolla olleita alotteita seksiin, teimme hänestä kokeneemman ja määrätietoisemman osapuolen. Kun kirjoitin Kertulle tämän repliikin –
KERTTU Mää en tykkää silleen pojista tai tytöistä, mää tykkään ihmisistä, jos ne on hyviä ihmisiä. Ja sää oot hyvä ihminen. Vaikka ootkin vähän hukassa.
koin, että olimme hahmon ytimessä. Kirjassa Kerttu ei, legendaarista riitakohtausta lukuunottamatta, juurikaan kipuile äitinsä holhoavuutta. Meistä oli kiinnostavaa ja todellista, että Kerttu olisi kokenut vanhempiensa tavan luokitella ihmisiä vastenmielisenä, ja reaktiona siihen rakentanut oman filosofiansa uusien ihmisten kohtaamisiin. Sitä traagisemmalta tuntui se, miten vaikeaa Allun oli ottaa Kertun rakkaus ja avoimuus vastaan.
KERTTU Allu... mä en voi auttaa sua ittes kanssa. Tajuuthan sää sen? Se on sun oma juttu. Mulla on ihan omat ongelmat, eikä sun tartte mua niitten kanssa auttaa.
Syksyn aikana käsikirjoituksia tuli kanssamme sparraamaan dramaturgina Tua Harno, joka auttoi selkeyttämään kokonaisrakennetta ja myös jaksojen sisäisiä kaaria. Minulle on sarjojen kirjoittamisessa hyvin tärkeää, että jaksot eivät ole vain paloja isosta kokonaisuudesta – “osiin pilkottu pitkä elokuva” – vaan myös itsenäisiä tarinoita, joilla on oma alkunsa, keskikohtansa ja loppunsa. Tua auttoi hahmottamaan tarpeellisia muutoksia tätä tavoitetta kohti mennessä, ja tarjosi hyvin tarpeellisen tuoreen näkökulman, osoittaen loogisia virheitä ja kerronnallisia umpikujia. Sophia palasi myös työstämään kanssamme henkilöhahmoja, hänen avullaan pyrimme kirkastamaan henkilöiden välisiä hierarkioita ja etuoikeuksista rakentuvia jännitteitä.
Helmikuussa ennen viimeisten versioiden työstöä, näyttelijä ja taiteilija Kid Kokko luki vielä käsikirjoitukset ja antoi meille yksityiskohtaisen palautteen siitä, miten sukupuolia ja hahmojen sukupuolikokemusta sarjassa käsitellään. Moni asia muuttui vielä tässä kohtaa – cis-sukupuolisen ihmisen näkökulmasta muutokset saattoivat olla pieniä, mutta meille Oonan kanssa ne olivat käänteentekeviä. Kidin lämmin ja terävä katse kohdistui paitsi tarinaamme ja hahmoihimme, myös käsikirjoituksen tekstiin, jota usein ajattelee vain työpaperina. Hän kehotti olemaan tarkka käytetyissä termeissä ja ilmaisuissa myös käsikirjoituksen parenteeseissa, koska niiden lukeminen on se hetki, jossa kuva tavoitellusta kokonaisuudesta muodostuu kaikille, jotka tulevat tekemään sarjaa. Ne ovat siis kaikkea muuta kuin yhdentekeviä tai placeholdereita. Muovasimme viimeiseen versioon tekstiä inklusiivisemmaksi ja sensitiivisemmäksi, ja pidimme huolta siitä, että kun dialogissa käytetään syrjiviä ilmaisuja, niiden konteksti on kirkas ja merkitys kriittinen.
Viidennessä jaksossa Allu ja Rutanen riitelevät autiotalossa ja riita etenee käsirysyyn. Olimme kirjoittaneet Rutaselle repliikin jossa hän haukkuu Allua käyttäen transsukupuolisista ihmisistä usein käytettyä haukkumasanaa. Olin tietoinen, että sana ei ole mairitteleva tai mukava, mutta ilman Kidiä en olisi tiennyt, miten satuttava se on, ja miten väkivaltaisia ovat sen mukanaan tuomat konnotaatiot. Pohdinnan jälkeen päädyimme Oonan kanssa ratkaisuun, jossa Rutanen käyttää sanaa, mutta katsoja ei kuule sitä. Myöhemmin samassa jaksossa hän pyytää Allulta anteeksi, että kutsui häntä “sillä t-sanalla”.
On hätkähdyttävää, että olen käsikirjoittanut ammatikseni yli 10 vuotta, mutta vasta tämän projektin myötä olen pysähtynyt sen äärelle, ettei käsikirjoitus ole pelkästään luonnos tai hahmotelma, vaan se on myös teksti joka toimii manifestina ja ohjelmajulistuksena kaikille, jotka lähtevät mukaan sen toteuttamiseen elokuvaksi tai sarjaksi. Valituilla sanoilla on valtava merkitys, ja sillä, miten kerrottavia asioita ilmaistaan, on suora yhteys siihen miten ne lopulta päädytään lavastuksella, puvustuksella, maskeerauksella, kameralla, leikkauksella, äänellä ja näyttelijöiden suorituksilla esittämään.
Maaliskuun lopussa, tehtyämme viimeiset Elisan ja tekijöiden palautteissa toivotut muutokset, toimitimme valmiit käsikirjoitukset tuotantoon. Tämän piti olla hetki, jossa oma roolini projektissa vähenee minimiin. Olimme Jessen kanssa sopineet, että jaamme tuotannollisen vastuun niin, että itse vastaan romaanin adaptaatiosta ja käsikirjoitusten kehittelystä, ja hän vastaa niiden toteuttamisesta sarjaksi yhdessä Severin kanssa. Severi oli kuitenkin aiemmin joutunut poistumaan tuotannosta koulukiireidensä vuoksi. Olin lisäksi luvannut Petralle olla käytettävissä roolituksen apuna, ja tietenkin halusin osallistua myös leikkaukseen kesän jälkeen. Kuvauksissa en aikonut olla, sillä halusin paitsi pitää lomaa, myös välttää tilanteen jossa setissä koetaan olevan kaksi ohjaajaa.
Etäpalaveria tuotantopäällikkö Otso Kinasen ja ohjaaja Petra Lumioksan kanssa
Talven aikana oli kuitenkin alkanut tulla vihjeitä siitä, ettei Bronson Clubilla ollut kaikki hyvin. Maaliskuun lopussa saatiin käynnistettyä roolitus ja kuvauspaikkojen etsintä Tampereella, mutta näidenkin työvaiheiden oli tarkoitus alkaa jo kuukausia aiemmin. Huhtikuussa syyt viivästyksiin ja hitauteen selkenivät; tuotantoyhtiö oli vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa, ja sen selviytyminen tuotannosta oli epävarmaa, jos ei suorastaan epätodennäköistä. Koronakriisin alkaminen ei tilannetta helpottanut – Uudenmaan sulkeminen muulta Suomelta esti meitä lähtemästä kuvauspaikkakierroksille, ja kokoontumisrajoitukset estivät liveroolituksien järjestämisen.
Huhtikuun lopussa vihdoin kuvauspaikkakierroksella, Takkisten maatilalla ensimmäistä kertaa
Toukokuun alussa oli tullut päätösten aika, ja päätimme yhdessä, että Häräntappoaseen tuotanto siirtyi kokonaisuudessaan tuotantoyhtiööni Welhofilmiin, ja Jesse kreditoitaisiin vastaavana tuottajana, reflektoiden hänen vastuutaan siitä, että sarja oli kirjoitettu ja valmiina kuvattavaksi – ilman häntä näin ei varmasti olisi ollut. Samalla oma, rajatuksi suunniteltu roolini, muuttui täysipäiväiseksi päätuottajaksi jonka huoleksi tulivat niin sopimukset kuin ihmisten liikkumiset, syömiset ja vessassakäynnit. Olin osallistunut roolitukseen Petran apuna hyvin intensiivisesti, ja hänen kanssaan käytyjen keskustelujen pohjalta koin, että pelkäämäni kahden ohjaajan tilanne voidaan välttää avoimella keskusteluyhteydellä ja luottamuksella. Päätin uhrata lomani sille, että käsikirjoitukset, joista olin hyvin ylpeä, pääsisivät tuotantoon, ja Petra saisi mahdollisuuden tehdä niistä oman näkemyksensä sarjaksi.
Päädyimme kuvaamaan käsikirjoitukset jokseenkin sellaisina, kuin ne oli kirjoitettu. Muutoksia kuvauspaikalla tuli marginaalisen vähän verrattuna HasBeenin improilujuhliin; repla siellä, toinen täällä. Kari Väänäsen murtunut käsi selitettiin yhdellä repliikillä, toisesta muutettiin mainittua kellonaikaa, koska kohtaus johon viitattiin olikin kuvattu päivällä eikä illalla. Näyttelijät heittivät sekaan muutamia mausteita, kuten aina käy, mutta kokonaisuutena repliikeistä ja toiminnasta pidettiin hyvinkin kiinni.
Kuvausryhmää järven rannalla Nokialla
Itselleni kokemus oli uusi ja hyvin erikoinen. Kaksi ohjaajaa ei koskaan ratkaise asioita samalla tavalla, ja Petran tekemät valinnat olivat usein erilaisia kuin mitä olin itse etukäteen ajatellut – joskin olin tietoisesti tehnyt töitä sen kanssa, että lähestyisin käsikirjoitusta ohjaaja-aivoillani niin vähän kuin mahdollista. Kuvauksissa välttelin monitoria, ja materiaalia vilkaisin vain pintapuolisesti ja tarkistaakseni kriittiseksi todettuja avainhetkiä. En ollut aina parhaimmillani. Tuottajan tehtävät eivät olleet sellaisinaan minulle mielekkäitä, vaikka koin olevani niissä hyvä, ja purin ajoittain turhautumistani viattomiin suuntiin. Siitä olen hyvin pahoillani.
Olin etukäteen ajatellut osallistuvani leikkausvaiheeseen paljon aktiivisemmin – tämä oli suunnitelma silloinkin, kun tarkoitukseni ei ollut osallistua kuvauksiin lainkaan, ja päätuottajan tehtävän otettuani koin entistä enemmän olevani sarjalle tavallaan “showrunner” jonka tehtävänä on valvoa kokonaisuutta. Tuli kuitenkin pian selväksi, että sarjassa, jonka jokaisella jaksolla on sama ohjaaja, ei voi olla myös showrunneria – silloin sopassa on todella liikaa kokkeja, ja lopputulos kärsii. Tämän ymmärtäminen oli jälleen prosessi, minulla kesti hyvä tovi ja useita versioita sisäistää, että vaikka käsikirjoitus oli minun ja Oonan, Petra oli kuvannut siitä oman näkemyksensä, ja lopputuloksen vääntäminen leikkauspöydässä kohti sitä mitä koin itse käsikirjoittaneeni ei palvelisi yhtään ketään, vähiten sarjaa. Welhofilmin editin ovella on huoneentaulu leikkaamon säännöistä, joista ensimmäinen on tärkein: “Your story is told using the images you create, not the ones you intended to create.” Tämä on erinomaisen tärkeä asia muistaa aina, erityisesti silloin, kun kuvien luomisen on antanut jonkun muun tehtäväksi.
Editissä pohtimassa Petra ja leikkaaja Julius Greis
Valmis Häräntappoase on siis tehty lopultakin elokuvataiteen sääntöjen mukaan: käsikirjoittajat ovat kirjoittaneet oman versionsa, ohjaaja on tehnyt siitä oman näkemyksensä. Näin on hyvä, ja näin piti olla. Se, että jouduin tekemään itseni kanssa töitä koko projektin ajan erotellakseni tehtäväni käsikirjoittajana ja sittemmin tuottajana, on tehnyt minusta paremman näissä molemmissa ammateissa. Zen-mestarin tasolle (lopulta) päässyt irroittautumiseni ohjaajuuden maallisesta taakasta on, uskoakseni, tehnyt minusta myös paremman ohjaajan.
Käsikirjoituksen suhdetta romaaniin voi arvioida kukin omista lähtökohdistaan, mutta mielestäni löysimme Oonan kanssa sieltä sen, minkä koimme tärkeäksi ja arvokkaaksi ja ne syyt joiden takia romaani on kestänyt aikaa (ja ne osat jotka eivät ole). Purimme ne pienimpiin mahdollisiin tarinallisiin osiin, ja kokosimme ne uudelleen omien persooniemme linssien läpi, sellaiseksi sarjaksi jonka itse halusimme katsoa. Tämä on meidän versiomme, ja kuten toimittajalle totesin, en koe yhtään mahdottomana, että vielä nähdään jonkun muunkin versio. Jos Tuntemattomia sotilaita on kolme, miksei Häräntappoaseitakin?
Käsikirjoitukset ovat luettavissa täällä:
